Kaikki mikä on ympärilläni, tuntuu katoavan, kaikki muu paitsi paino.
Eräs älyttömän hyvä ystävä, kuin isosisko on vaihtanut näkemisen puolituttuun 25-vuotiaaseen kundiin, sillä välin kun odottaa poikaystäväänsä vankilasta.
Siis no joo, tyttöhän on pitkä, ja laiha, hyvin laiha. Voisin oikeastaan sanoa, että mallinmitoissa. Kaikenlisäksi hän on aina kaunis. Mutta silti hän jaksaa aina valittaa kuinka ei osaa valita kenet pojista ottaisi, vai ottaisiko ketään.
Itse en ole seurustellut yli vuoteen, enkä ikinä kunnolla. Olen aina ollut se sama pullukka jota pojat eivät halua. Saan melkein joka kerta kun näen tätä tyttöä, nykyään hyvin, hyvin harvoin, kuitenkin aina kuulla kuinka hän ei ikinä osaa päättää kenet ottaisi itselleen.
Olen muutenkin jotenkin menettänyt kavereita ja ystäviä. Omasta mielestäni en ole tehnyt heitä kohtaan mitään väärää, enkä vetäytynyt omiin oloihini. Nykyään vain kuulen joltain muulta kuinka he ovat olleet pitämässä hauskaa. Samaiselta kaveriporukalta olen kerran jos toisenkin myös kuullut "ei me muistettu soittaa sulle", kuinka moni oikeasti unohtaa soittaa ystävänsä ulos mukaan? Voin sanoa, että en ainakaan minä.
Nykyään olen itse alkanut soittelemaan ja tekstailemaan heille, ja muutaman kerran olen nyt sen ansiosta ollutkin mukana viettämässä iltaa. Tuntuu vain turhalta itse soittaa joka perjantai ja lauantai, että missä ENTISET HYVÄT YSTÄVÄNI ovat nyt, ja arasti kysyä, voisinko minäkin ehkä tulla mukaan? "mmjooo, kaippa sä ehkä voit......."
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Se johtuu tästä sairaudesta. Se tekee meistä erilaisia muiden silmissä, yksinäisiä, itseensä vetäytyviä, se saa muut ihmettelemään kuinka erilaisia olemme. Ja kuinka hiljaisia. Kaverini kertoi osastolla viisi kuukautta olleesta kaveristaan, joka tuli takaisin kouluun ja oli yhtäkkiä aivan erilainen kuin ennen: iloinen, pirteä, sosiaalinen entisen hiljaisuuden sisään. Tämä sairaus vaan kietoutuu meidän ympärille.
VastaaPoista