Voiko kaikki oikeasti vain valua läpi sormien ilman, että itse huomaan mitään?
Paino tuntuu vain nousevan.
Tunnen oloni norsuksi. Norsu voi jopa olla liian pieni siihen verrattuna, kuinka paljon nyt ahdistaa se kuinka iso taas olen.
Joku voisi sanoa, ethän sä edes ole iso. Olen, omasta mielestäni.
Mahani on järkyttävä. Samoin jalkani. Haluan reidet eroon toisistansa.
Painan liikaa, liian iso luku kuvastuu aina vaa'asta kun astun sen päälle, tuntuu kuin lasinen hento vaaka särkyisi allani.
Oma motivaationi ei vain jaksa riittää aina. Tarvitsen sitä lisää. Thinspaavat videot eivät auta. Eivätkä myöskään kuvat laihoista ihmisistä, ihmisistä joiden kaltainen haluaisin olla. Tuntuu kuin mikään ei auttaisi. Ei edes läskien hikisten ihmisten katsominen. Sisälläni herää itsesääli. Säälin itseäni, koska en pysty motivoimaan itseäni tarpeeksi. En saisi tehdä sitä.
Pitäisi vain piiskata jaksamaan ja jaksaa vaikka ei huvittaisikaan. Kuka tahtoo kesällä olla se pieni ja pyöreä? Ei kukaan. Tuskin kukaan haluaa mennä kavereiden kanssa rannalle ja olla se pyörein joukosta ja olla pyyhe ympärillä kokoajan.
Haluan vapauttaa itseni tästä ruumiista. Tästä läskin määrästä.
Olen jo rakastunut näläntunteeseen, mutta silti vain syön syön syön ja syön. Tuntuu kuin söisin kokoajan, vaikka en välttämättä söisi yhtään mitään.
Tahdon laihtua. Laihtua lisää. Vielä enemmän. Olla kevyt kuin puun lehti. Olla ehkä jopa kadehdittava. Mahtua pieniin housuihin. Ostaa pieniä vaatteita. OLLA PIENI KOKOINEN.